30.12.2013

Ääripäiden kasvatuksesta

Jopa minulle on selvää, että kahden erilaisen, eri ikäisen ja kyllä, eri sukupuolisen lapsen kasvattaminen on – erilaista. Tällä kertaa ikään kuin vaivihkaa on päässyt yllättämään se, kuinka erilaista se oleminen ja kasvattaminen todellakin voi välillä olla. Kun noilla lapsilla tuppaa vähän eri ikäisenä olemaan erilaisia vaiheita. Tällä hetkellä meillä asuu käytökseltään kaksi ääripäätä, joista syntyy helposti hyvä ja paha asetelma, mikä ei tietenkään ole hyvä. Eikä helppoa.

Ykkönen, tuo saparopäinen viittä vaille nelivuotias elämän ahmija on nykyisin jumalattoman helppo ja yhteistyökykyinen ihmisen alku. Aloitetaan tärkeimmästä. Toissaviikkoisen joulujuhlan jälkihöyryissä kahviossa Ykkönen kailotti kaikille kovaan ääneen lahkeessani roikkuen



”Äiti on kaunis, miiinuun äitini on kaikkein kaunein. ”


Tasapuolisuuden nimissä neiti jakelee vastaavia kohteliaisuuksia luontevasti kaikille kuu-ystävästä lähikaupan tätiin. Tavat, sanat ja taito ilahduttaa ihmisiä on hallussa.

Yltiöpäisen kehumisen lisäksi Ykkönen on pelkkää pelottavan tarkkaa loogista tiedonjanoa, oppimista ja taitojen humisevaa kehittymistä. Muutamassa kuukaudessa jollakin tavalla pienuuden ja isouden rajamailla huuhailijasta on tullut idearikas ja taitava piirtäjä, askeratelijapaskartelija, runojen ja laulujen riimittelijä, tilannekomiikan taitaja, koordinaatiohirmu, apinaan verrattava kiipeilijä ja uskalikko (joo, meillä saa kiivetä, juosta ja hyppiä sisällä..) sekä liikuttavan iso ja näsäviisas maailman haltuun ottaja. Viime aikoina on käyty pelottavan oivaltavia keskusteluja ainakin maapallon reunoista, vanhoista ajoista, kuka on synnyttänyt kaikki hirvet –pohdintoihin ja kuolemasta (kuolevatko kaikki? Hänkin?), siihen kuka mitäkin on tehnyt (kuka keksi liikennemerkit?), miksi aikuiset komentavat, miksi äiti määrää isiä (kysyin, että miten niin ja Ykkönen piti minuutin monologin aiheesta demonstroimalla miten kuljen käsiäni levitellen huoneesta toiseen hokien tee tämä, tee tämä, tee tämä..).

Hämmästyttävintä minulle on kuitenkin tuon lapsen oikeudentaju ja suurisydämisyys. Hän huolehtii pyytämättä pikkuveljestä ja muista pienistä, puolustaa rohkeasti tarhanahinoissa itseään ja muita paljon isompiaan vastaan. Ykkönen hän hakee ujoimmat mukaan leikkiin ja vaatii perusteita joka kerta, jos komennan häntä tai pikkuveljeä aiheetta. Hän on myös näissä tilanteissa valitettavan usein oikeassa. Tiedän, että osa tästä oksettavasta kehuskelukokoelmasta on ylpeän äidin isottelua (ja vuosi sitten mentiin ihan toisissa tunnelmissa hänenkin kanssaan), mutta Ykköselle on annettu näihin taitoihin liittyen virallinen tehtäväkin tällä saralla. Ykkönen toimii tukilapsena (hänelle kyllä asian todellista laitaa kertomatta) juurikin eräälle superujolle ja puhumattomalle ryhmäkaverille, jonka Ykkönen on saanut luonnollisella tasapuolisuudellaan uskaltautumaan ulos kuorestaan ja ottamaan osaa ryhmän toimintaan. Ja puhumaan ensimmäistä kertaa päivähoidossa! Ihan sama, oppiiko Ykkönen puhumaan ranskaa, rakastamaan korkeakulttuuria tai voittaako hän olympia-kultaa purjehduksessa, mutta tämän taidon säilyminen tekisi äidin kaikista onnellisemmaksi.

Kaiken lisäksi Ykkönen on tosi hyvää ja innostunutta seuraa 24/7. Koko yhdessä olemisen muoto on muuttunut viime kuukausina, koska kaikki vaan sujuu ja on positiivista.

Luonnollisesti Ykkönen kerää toiminnallaan ja taidoillaan jatkuvia ansaittuja kehuja. 


Ja sitten on se toinen ääripää, jonka kohdalle osuu komennus.

Kakkonen on taidollisesti ja tarinoiltaan fiksu ja hurmaava poika, jonka käytös on Vaahteramäen Eemeli potenssiin kymmenen. Nuori herra on pelkkää melskaamista, riehuntaa, puoliväkivaltaista rajojen etsintää ja surutonta liian rajatonta luottoa omiin kykyihin. Minulla ei todellakaan ole mitään vilkkaita lapsia vastaan, mutta jotkut rajat on oltava lyömisellä, karkailuilla, pöytätavoilla, mukahauskalla jekuttamisella, silmittömillä omien vaatimusten korostamisilla ja jatkuvilla useasti toistuvilla ”joskaikkieitapahduminunpillinimukaan” raivonpurkauksilla. Jos kaulimella voi käydä kokeilemassa telkkariruudun kestävyyttä, ruuan saa omalta paikalta osumaan ikkunaan tai yläkerrasta lentää alas kaikki äidin alusvaatevarastosta kirjoihin, on kielto ja toru jos toinenkin ihan aidosti aiheellinen.

Oma suosikkini kategoriassa Jekutus on kyllä ehdottomasti se, kun Kakkonen kävi kähveltämässä pihaliidut ja ”kirjaili” isin Volvon kylkeä.No, lähteehän se liitu pienellä pesulla..

Tämä on vaihe, tiedän. Se ei olekaan se ongelma. Nuoren herran saa kyllä kuriin ja hän onkin oppinut paljon. Hän myös ymmärtää todella hyvin, mikä on oikein ja väärin, muttei toimi sen mukaisesti.

Ongelma muodostuu siitä, että Kakkosta on pakko ohjata tällä hetkellä kielloilla ja rajoilla. Välillä usein hän saa kuulla olevansa tuhma tai tehneensä väärin. Kun Ykkönen kerää samaan aikaan jatkuvasti pääosin kehuja ja kiitosta, on asetelma lasten ajoittain epäreilu. Keittiöpsykologina voisin päätellä, että ei tee pienen miehen itsetunnolle tämänkään ikäisenä kuulla jatkuvasti olevansa väärillä linjoilla siskon saadessa kehuja. Itseasiassa myös siskon oikeudentajua syö se, kun äiti komentaa niin paljon Kakkosta. Hän tietenkin puolustaa veljeään " Ei Kakkonen tarkoittanut äiti".

Toki pieni pallopää ansaitsee myös kehuja ikätasolleen huikeista kehitysharppauksista ja liikuttavasta maailmaa syleilevästä otteesta elämään. Suuriin tunteisiin on helppo hypätä mukaan, mutta kun ne tunteet ovat välillä niin pirun suuria molemmissa suunnissa.

Enpä tiedä. Oletteko painineet samojen asioiden kanssa? Toisella on helppo vaihe ja toisella haastava? Miten silloin yritätte olla tasapuolisia ja välttää parempi-huonompi asetelman, vaikka tällaisia rinnastuksia ei tietenkään sanallisesti tai millään suosikkijärjestelmällä pönkittäisikään?

Minä aion tutusta aiheeseen nimeltä muksuoppi. Nopean lehtiartikkeliin pohjautuvan silmäyksen perusteella kyseessä on ”ratkaisukeskeinen” menetelmä ohjata lapsen kehitystä haluttuun suuntaan  suuntaamalla katse juurikin sinne hyvään ja kannustavaan oppimiseen kieltämisen sijaan.


Tai en minä oikeasti mihinkään ehdi perehtyä, mutta kuvittelen edes hetken etsiväni oikeasti tietoa siitä, miten voisin tässäkin asiassa olla muuta kuin pelkkää keskisuomalaista maalaisjärkeä käyttävä sinnepäin-mutsi.

16.12.2013

Rehellinen DIY-kateus

Joulun alla se viimeistään aina iskee. Tai no, tämä on ympärivuotista ja myönnän sen auliisti. Kyseessä on totaalikateus siitä, että olisi kiva näpräillä ja tehdä itse, mutta eijaksaehdiosaa. Selaan sillä silmällä sisustusblogeja ja -ehtiä ja mietin, kuinka helppoa tuokin olisi luoda meille. Rakastan yleistä ja sesonkisisustamista, mutta kaikki tällä sektorilla on aina idea-asteella tai odottamissa hyljätyissä pussukoissa inspiraatiota ja ööh, aikaa.

En kerta kaikkiaan ymmärrä, miten kotona sähköjänisten nanosekuntiakaan yhtä aikaa hengailevat vanhemmat ompelevat itse joululiinat ja verhot, tuunaavat huonekalut, ompelevat tai kutovat joululahjat koko suvulle, askartelevat koristeet ja leipovat kaiken itse ilman valmistaikinoita.

Minulla on tällä saralla siis ideoita, mutta ei kompetenssia viedä projekteja loppuun. Lisähaasteen luo se, että olen äärettömän hyvä keräämään kaikkea tauhkaa, (nauhoja, hilavitkuttumia, kankaita, valmiita- ja puolivalmiita koristeita , sisustusjuttuja, joita pitäisi vähän tuunata tai isompia valmiita sisustusjuttuja, jotka jäävät laittamatta sopiville paikoille), mutta kaiken hyödyntäminen jää aina puolitiehen. Tilanteet päätyvät usein selittelyyn, varsinkin kun olen kertonut ideoista vähintäänkin anopille ja ystäville, jotka sitten kyselevät ”milloinkas se tauluhylly-kollaasi-sisustustyyny-viritelmä nyt tuleekaan”.

Kyllä se tulee. Sitten kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa tai kun jään työttömäksi tai saan vaan muuten kuukausikaupalla täysin vapaata aikaa.

Tänä jouluna vannoin itse tehtyjen joulukorttien, valmiiksi kehystettyjen ja hyllyille aseteltujen valokuvien, uuden vitriinihyllyn ja lastenhuoneen parin ”pikkujutun” nimeen. Mikään näistä ei ole toteutunut. Sain sentään taas parin puolen yön valvomisella viimeisenä mahdollisena tilauspäivänä valmiiksi meidän perheen vuodesta kertovan valokuvakirjan. Muuhun valokuvien tilaamiseen en vuoden aikana olekaan taipunu ja Kakkosen yksivuotiskuvat, jotka on otettu hänen puolitoistavuotispäivänsä tietämillä, ovat edelleen tilaamatta herran ollessa jo reilusti yli kaksivuotias.. Patologista?

Olimme eilen ystäväperheen luona kylässä. Meidän kaksi apinaamme vilistivät 300 neliötä ympäri niin, että kahdelle riitti vahtimista perintötaulujen ehjänä pysymisen ja päävammojen varalta. Kolmen alle viisivuotiaan äiti tarjoili kaunisti katettuna useaa sorttia itse leivottuja konditoriatason viritelmiä, imetti & syötti lapset ja vieraat siinä sivussa, piti jöötä kolmelle koiralle (à vähintään 50 kg), neuloi samalla kohtuullisen vaativan näköistä villapaitaa ja onnistui keskustelemaan ilman jatkuvasti katkeavia lauseita. Miten jotkut osaa ja taipuu näihin mun mittakaavassa ylisuorituksiin niin helpon näköisesti?

Tai vastavuoroisesti: miten minä voin olla näin kädetön?

Nykyisen en kyllä stressaa asialla, vaikka valmistumattomuus edelleen ihmetyttää (siis itseäni, muut ovat jo tottuneet) ja herättää sisäistä hilpeyttä. On jotenkin surkuhupaisan paradoksaalista, että pystyn työssä pyörittämään hyvin ja aikataulussa yhtä aikaa useita useiden ihmisten työpanosta eri aikavyöhykkeilla vaativia projekteja ja tuottamaan niihin mitä tahansa sisältöä missä tahansa formaatissa, mutta  kotioloissa en pysty esimerkiksi tekemään itse ruokaa ja kiinnittämään yhtä ainutta taululistaa saman vuorokauden aikana.

Olin muuten vannonut myös, että teen tänä vuonna itse jonkun kivan oman joulukalenterin. No, sen aika meni. Sitten löysin kaupasta ihastuttavan puisen kalenterin, johon olisi vaan voinut ostaa kivoja ylläreitä luukkuihin. Ne sitten jäi ostamatta, lapset availevat autuaallisena Kakkosen kummitädin tuomia (Tuhannesti kiitos M, pelastit meidät!!) suklaakalentereita ja minä tuijottelen tyhjänpanttina lojuvaa kalenteria (onneksi se on edelleen kaunis) aina ohi mennessäni..

Miten se tämäkään ei täyttynyt itse?

Onneksi menemme jouluksi valmiiseen pöytään. Muuten olisi joulunakin pinaattilettuja. Vannon, että teen anoppilaan kaupasta löytyneet ohjeen mukaisen Royal-suklaakakun ja jonkun graafikalahyydykehässäkän.

Pitäisiköhän ottaa veto Aviomiehen kanssa näiden valmistumisesta..

Muut kuulumiset: 
- Kakkosen ryhmässä on märkärupea - sitä odotellessa.
- Kakkosella on A-luokan uhma, Ykkönen on seesteisessä ja täydellisen aseistariisuvassa uteliaisuuden, oppimishalun ja taitojen kehittymisen symbioosissa. On vähän kasvatuksessa haasteita, kun toiselle pitää tekee mieli karjua koko ajan ja toinen ansaitsee aidosti vain kiitosta.
- Pääsen geneetikon juttusille, ei ne suonet nyt selkeät ole vieläkään. Saan kuitenkin juosta, jos jaksaisin.
- Meillä on toukokuulle lentoliput, hotelli, auto ja tsiljoona ideaa - täältä tullaan Boston! Enää puuttuu lomakoti kuudeksi viikoksi.

1.12.2013

Vesirokon keskipitkä oppimäärä

Vannoin, etten vatuloisi enää lasten sairastamisesta, mutta jotenkin on vaan pakko tästäkin avautua ihan vaan avautumisen ilosta.  

Marraskuu tuntui tökkivän monilla. Niin täälläkin. Käytännössä meillä sairastettiin koko kuukausi vesirokkoa. Sehän on se harmiton lastentauti, jonka jotkut tarkoituksella vesirokkobileistä hankkivat jotta se on sitten lusittu sopivan ikäisenä.  Itse en menisi tautia mistään hakemalla hakemaan, varsinkaan tämän kokemuksen perusteella. Kuka haluaa sairastuttaa lapsensa tarkoituksella?? Että äiti pitää sinusta nyt huolta laittamalla sinut jo tämän ikäisenä kärsimään viikon, ettei sitten tule rajumpaa tautia vanhempana. Ei mene minulla jakeluun alkuunkaan, vaikka varmasti nuorempana sairastamalla helpommalla pääseekin. Kyllä se jostain puun takaa iskee ihan luonnostaankin eikä sen rajuutta voi säädellä hankittuna tai yllärinä. Tavoitteellisesti voi ottaa vaikka rokotuksen.

Jos vesirokon näppylät eivät tulehdu tai muuten ei tule bonuksena mitään rajua jälkitautia, se voi olla ihan leppoisa lastentauti. Kettumaisinta leppoisessakin versiossa on sen kesto. Kun kaksi ipanaa sairastaa taudin suunnilleen samassa aallossa, ei kuitenkaan yhtä aikaa, vaan tasan kahden viikon itämisajalla, menee arki komeasti perseelleen (taas kerran). 

Kun Ykkösen päiväkotiryhmästä sairastui alkuun pari, oli lähtökohtaisesti hyvin hyvin todennäköistä, että meidän ipana seuraisi kuuliaisesti perässä. Siirtelin valmiiksi tulevien viikkojen kokouksia ja vehtasin pari päivää neitiä päästä varpaisiin. Noin viikon kohdalla tarkkaavaisuus palkittuun.

Miten se ensimmäinen näppylä voikaan olla niin harmittoman pieni? Silloin tuntui, että eihän tämä tästä miksikään rajuksi voi muuttua. Ah, kyllä voi. Kaksi vuorokautta ja silkki-ihoiset ipanat olivat vuorotellen täynnä perunapeltoa muistuttavaa rakkulakudosta. Sitä ihoa ei kärsivä lapsi anna muuten edes koskettaa. Rakot jalkapohjissa haittaavat kävelyä, rakot sieraimissa ja yhtäaikainen räkätauti ovat herkullinen yhdistelmä enkä minäkään söisi päiviin, jos suussa on peukalon pään kokoisia kellukoita.

Ykkönen sairastui sunnuntaina, oli pois päiväkodista kokonaisen viikon ja meni dalmatialaista täplikkäämpänä takaisin. Viikko hengähdettiin ja tasan kahden viikon kuluttua Ykkösen sairastumisesta näpytti itsensä Kakkonen. Tyypillisenä sukupuolensa edustajana hän myös sairasti ja sairastaa edelleen dramaattisesti ja kuuluvasti.

Noin yleisesti taudista voi sanoa, että emme päässet todellakaan helpolla, mutta eipä kumpikaan ole päätynyt teholle kuten serkkupoika. Ykkönen oli kovin kellukkainen, kuume oli pari päivää rajua, mutta neiti ei raapinut näppyjä yhtään ja oli kaiken aikaa reipas. Zyrtex tuntui tehoavan.


Kakkosen ihossa tuntuu olevan enemmän näppyjä kuin sileää pinta-alaa ja kuume on jatkunut kovana päiviä. Näppyjä on kaikkialla pilistä  (äiti niin sympatiseeraa) korvakäytäviin ja ukkeli on raapinut itseään päivin öin koko viikon. Uutta materiaalia syntyy edelleen.  Jatkuvan raapimisen estoroolin omaksuneena en ole juurikaan nukkunut yrittäessäni estää pahimmat tuhot. Ei muuten auta tähän raapijaan vesirokkovoide tai Atarax. Jälkimmäinen luojan kiitos sentään väsyttää. Lopullisesta kuivumisesta ei Kakkosella ole vielä tietoakaan, joten jatkamme Kaapon ja kumppaneiden luukuttamista repeatilla. 

Kohtalooni alistuneena ostin tummien silmänalusten uutta hittituotetta, Vichyn Liftactiv 10 seerumia. Näin sitä pistetään sairastamisen sivuvaikutuksille kampoihin!

Sairastamissa paskinta repukoiden lasten lisäksi on se kärsivä arki. Kaksi täyttä viikkoa ja edelleen jatkuva töiden ja hoitajien järjestely, infernaaliset yövalvomiset ja jatkuva syyllisyys (hei vaan teille jotka ette näistä syyllisty) tekemättömiksi jäävistä asioista saa aikaa erittäin hyvän fiiliksen koko talouteen.

Jos meillä ei olisi ollut mahdollisuutta käyttää Karhunpoika-palvelua, olisimme olleet lirissä koko periodin. Nyt työantajamme maksaa sairaalle lapselle hoitajan kotiin. Olemme vaan vedelleet pitkää tikkua, kumpi saa tällä kertaa maksaa kustannukset.. Kun sairauspäivät yhdelle kuukaudelle alkavat lähennellä viittätoista, alkaa kuka tahansa posteljoonista lähtien kelvata pahimman vaiheen taltuttua hoitajaksi. Toki olemme itse olleet poissa molempien lasten surkeimmat päivät. Mutta edelleen näppyläisen, kiukkuisen ja kuumeettoman toipilaan on voinut onneksi huoletta jättää näille palkatuille päteville hoitajille -  tai anopille. Niin, anoppi ja appihan ovat tosiaan asuneet meillä marraskuussa 10 päivää. Mahtavaa, että tämäkin järjestely vielä on mahdollinen, vaikka se onkin tarkoittanut jatkuvaa extra ruuanlaittoa ja pakkoa pitää huusholli edes jotenkin ihmismoisessa kuosissa lepäämisen sijaan.

Mutta molemmat on nyt lusittu. Marraskuu ja vesirokko. Ensimmäiseen osaan jo suhtautua huumorilla, toiseen ei tarvitse meidän perheessä enää törmätä!


Anteeksi vaan EmmyAurora. Näissä olosuhteissa en sitten lopulta taipunut viiksihommiin.. Saat ruoskia.