6.11.2013

Miksi työn tekeminen tökkii?

Monessa suosikkiblogissa, joita hädin tuskin ehdin nykyisin seuraamaan, on kärvistelty viime aikoina työhön ja työn merkitykseen liittyvistä asioista. Potin räjäytti viime viikon artikkeli Ylioppilaslehdessä, jossa 29-vuotiaana jo vanha työsielu kertoi tarinansa työn merkityksellisyyden löytämisestä. Artikkelin henkilö kirjoittaa myös itse kunnianhimoista blogia ”Making sense since 1984” 
 
Aihe ja ”nuorten ” jo kaiken saavuttaneiden idealismi lähes oksettaisi, jos en itse painisi samojen kysymysten äärellä ja jos en allekirjoittaisi oikeastaan jokaisen aihetta pohtineen ajatuksia.

Käyn tällä hetkellä aika kovalla kädellä läpi ”mitähän sitä elämällään tekisi” vaihetta työn ja itsensä toteuttamisen kannalta. Työ on minulle tärkeää. En osaa tehdä työtä vain siksi, että jotain on pakko tehdä rahaa saadakseen. Olen aina ollut organisaatioidealisti, etsinyt enemmän oikeanlaista tapaa toimia ja organisaation oikeanlaisia arvoja kuin titteleitä ja tavoitteellista etenemistä. Yllätys, ettei niitä yritysmaailmasta ole ihan helpolla löytynyt. Siellä minä olen kuitenkin koko ikäni pyörinyt.

Töihin paluu Kakkosen äitiysloman ja hoitovapaa jälkeen sekä paluuta välittömästi seurannut laittomuuden kriteerit täyttänyt yt-asetelma viime vuoden lopulta sysäsi todellisen hyökyaallon liikkeelle. Aiheen jatkuvaa ajankohtaisuutta ei vähennä se, että nykyinen työ on  kiinnostavuudestaan huolimatta aikamoista tervaa kiitos haasteellisen esimiehen, itselle täysin merkityksettömien tuotteiden kanssa työskentelyn sekä useiden ystävien rohkeiden valintojen, jotka tuntuvat vievät näitä rakkaita ihmisiä lähemmäs jotakin ”oikeampaa” ja sitä, plääh, merkityksellistä. 

En myöskään haluaisi myöntää äitiyden vaikutusta työminään, mutta kyllä se vaan minulla vaikuttaa paljon suuremmin kuin etukäteen osasin kuvitellakaan.

Äitiyden merkityksen rinnastaminen työn merkitykseen on aika vaarallinen suo. Harva työ voi  olla tai tuntua yhtä merkityksellisestä kuin kahden rimpulapimpulan kasvattaminen. Moni voi olla mukavaa, haastavaa, antavaa, mukaansatempaavaa ja vaikka mitä, mutta onko niillä samanlainen latautunut arvopohja, siinäpä vasta kysymys. Voiko työhön ylipäänsä sellaista liittyäkään? Se on se kysymys, jonka vuoksi tästä koko asiasta on tullut minulle suurempi asia kuin sen tarvitsisi ollakaan. Se, että on kimpassa tyypin kanssa, jonka työllä on todella konkreettinen merkitys muiden ihmisten elämään ja ihan suoranainen "pelastustehtävä", ei auta sekään omassa kriiseilyssä.

Työ voisi olla vain työtä, josta saisi palkkaa, jotta voi viettää hyvää ja onnellista elämää. Piste. Miksi en osaa suhtautua asiaan niin?

Yksi kappale Ylioppilaslehden artikkelissa kiteyttää omat ajatukseni. Allekirjoitan täysin Niemisen ajatuksen downshiftaamista. 
”En usko downshiftaamiseen. Se on pelkkä paniikkireaktio siihen, että merkityksellisyys on elämästämme hukassa. Lähdetään puuttumaan työn määrään, vaikka pitäisi puuttua laatuun. Pitäisi lopettaa turhien asioiden tekeminen.”

Jotain tarttis tehrä vaan mitä?

Olen valitettavasti havahtumassa siihen tosiasiaan, että tuskin löydän sitä "oikeaa" etsimällä ja hakeutumalla uusiin tehtäviin. Tiedän, että todennäköisesti jatkossakin alan jossain vaiheessa pohtimaan näitä samoja asioita uudestaan ja uudestaan.

"Miksi teen toiselle asioita, jotka eivät kiinnosta, tavoilla, joita en allekirjoita?"

Vaikka en halua pelastaa koko maailmaa, enkä taida valitettavasti osatakaan, haluan (marraskuun 2013 gallupin mukaan) todennäköisimmin luoda jotakin omaa. En siksi, että tavoittelisin jotakin yltiöpäistä vaan siksi, että voisin tehdä töitä juuri sillä tavoin, mitä itse koen oikeaksi. Toivoisin, että keksisin myös muita työllistävän idean, jotta voisin testata kaikkia organisaation johtamiseen, arvoihin ja toimintatapoihin liittyviä ajatuksiani käytännössä. Että jalat maassa täällä näissä pohdinnoissa..

Enää pitäisi keksiä, mitähän se "oma" olisi. Toki voisin työllistää itseni oman osaamiseni puitteissa ryhtymällä itselliseksi sekatyönaiseksi. Se on perin trendikästä ja oikeasti kyllä houkuttelevaakin. Valitettavasti juuri nyt sekään ei tunnu oikealta.  Haluaisin luoda jotakin ihan muuta. Harmillisesti en osaa koodata hittipeliä, tehdä yhtään mitään käsillä, kirjoittaa riittävän taitavasti enkä konsultoida ketään mistään. En kuitenkaan aio kouluttautua eräoppaaksi tai feng shui –terapeutiksi. Itse asiassa en minä tässä uutta koulutusta tai ammattia olekaan etsimässä. Nykyinen tausta ja osaaminen mahdollistaa paljon asioita. Ehkä juurikin liian paljon.

Aika tyhjä on takki ideoiden suhteen.

Ehkä tärkein opetus itselleni näissä pohdinnoissa on ollut tosiasioiden myöntäminen. Vaikka minulla ei ole ratkaisua tilanteeseen, tiedän taas vähän aikaisempaa enemmän mitä luulen haluavani haluan. Perusasiat elämässäni ovat mallillaan, mahdollinen muutos vaatii vaan vielä enemmän kypsyttelyä ja rohkeutta.

Niin ja jonkinlaisen taloudellisen turvan. Usein nimittäin näissä downsiftaamis- tai elämänmuutostarinoissa jää vähemmälle huomiolle se, että monella heittäytyjällä on turvanaan jokin taloudellisesti tilanteen ja alusta aloittamisen mahdollistava turva. Minulla ei juuri nyt ole, enkä ajatellut heittäytyä miehen palkan tai puhtaasti omien säästöjen varaan. Pesämunattomuus kyllä vaikuttaa heittäytymishalukkuuteen. Toisaalta hyvä että joku tätä innokkuttaa jarruttaa, muuten tekisin jotakin älytöntä..

Ai niin, on minulla yksi ajatus. Se on juurikin työstä ja organisaatioiden toiminnasta bloggaaminen asiantuntija-työntekijän näkökulmasta. Yleensähän näitä pamfletteja kirjoittaa ylin johto. Tästä ei ole ammatiksi, mutta se jäsentänee omia ajatuksia, ihan kuten lapsettomuus-raskaus-äitiys-kasvatus jorina tässä ja edellisissä blogeissa on tehnyt.

16 kommenttia:

  1. Hei, mahtava kirjoitus! Erityisesti minuun kolahti nuo downshiftaus-ajatukset. Mun tilannehan on sikäli erilainen, että arvoiltaan olen kyllä töissä organisaatiossa, joka sopii mulle täydellisesti, mutta nykyisen työtehtävän sisältö ei ole tarpeeksi haastava (tai no, tämä väliaikainen projekti ehkä on, mutta joku siinäkin tökkii) ja haikailen ihan uusia haasteita. Toisaalta huomaan, että koko työmotivaationi on välillä hakusessa ja haaveilen lähinnä vuorotteluvapaavuodesta, joka vietettäisiin koko perhe Etelässä. Mutta so what? Vielä olis aika paljon työuraa edessä, että jostain se into ja tarmo pitäisi löytyä. Mullakin äitiys on vaikuttanut asenteisiin huomattavasti. Aiemmin panostin töihin tosi paljon ja ihan mielelläni, kun muutakaan elämää ei ollut.
    Toivon, että sä löytäisit uuden inspiroivan suunnan, mutta ideoita mullakaan ei ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! SJa on aina lohdullista, kun en ole tässäkään veneessä yksin. Tosin sulla on hyvin toinen näkökulma aiheeseen kun nuo kaksi isoa asiaa juurikin päinvastoin kuin minulla.

      Vuorotteluvapaavuosi kuulostaa sekin ihanalta. Mulla on muutama ystävä tehnyt niitäkin irtiottoja. Se vaan tuntuu toimivaan lapsiperheissä tai varmaan ihan pelkässä parisuhteessakin ihanan idealistisesti silloin, kun molemmilla on mahdollisuus irrottautua.

      Niin ja onneksi mulla ei ole tarve hötkyillä. Mulla on hyvä koulutus ja paljon osaamista. Ihan varmasti tulee eteen vaihtoehtoja, jossa se oma "arvopohja" toteutuu paremmin työnkin kautta. Tai opin hyväksymään tämän vain työnä.

      Poista
  2. Hyvä kirjoitus.

    Tunnen olevani itsekin vähän hukassa asian tiimoilta. Ja ainakin omalla kohdallani tämä johtuu lapsista. En halua tehdä mitään turhaa, tarpeetonta tai yhdentekevää töissä, jos olen erossa lapsista. Tänään töissä tuli sähkökatkos ja meillä tuhlaantui aamulla neljä tuntia tehden leppoisasti rästejä. Mitään hätää ei ollut, lapset isän kanssa kotona, mutta vatsanpohjassa alkoi tuntua stressiä enteilevää vihlontaa: "Olen täällä turhaan, voisin olla nytkin kotona,..."

    Minusta tälle on ihan selityskin, ilmeisesti se napanuora lapsiin, ja se on ok. Mutta toisaalta taloudellinen puoli on hyvä olla kunnossa. Minustakin kuulostaa että jos tekisin hyvää työtä, mielekästä työtä, niin päivät voisi olla pidempiäkin töissä.

    Omat vanhempani ovat selkeästi tehneet työtä, joka nyt ei ole erityistä itsensä toteuttamista ollut alussa, vaan se on ollut pakkorako. Raskasta vähäpalkkaista työtä. Mutta nyt huomaan että siitä on tullut osa identiteettiään, ja jopa merkityksellistä. En tiedä mitä siitä pitäisi päätellä...

    -nuppu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kuten jo Leopardikuningattarelle totesin, on lohdullista, että muut äidit tai oman ikäiset naiset tai minkä ikäiset naiset ihan muuten vaan tuntuvat painivan samojen asioiden parissa.

      Tunnistan ton sun "panikoimistunteen", mutta toisaalta yritän itse suhtautua vastaaviin fiiliksiin niin, että kaikki pärjää omissa paikoissan, mun ei tarvi ratkaista kaikkea just tällä sekunnilla tai olla myöskään aina saatavilla.. Ei ole kyllä helppoa muistaa.

      Napanuora on hyvä selitys. Ehkä itselle sulattelua on vaatinut sen sulattelu, että se tosiaan on tiukka minullakin ja että nämäkin tunteet on niiiiini normaaleja..

      ITseasiassa minä kunnioitan varmaan eniten juurikin vanhempiesei kaltaisia ihmisiä. Tärkeäähän ei ole se, että tekee jollain yleisillä yhteiskunnan mittareilla merkityksellistä tai jotenkin spesiaalia työtä vaan juurikin se, että hyväksyy sen oman työidentiteettinsä ja kokee itsensä tärkeäksi juuri siinä missä on. Jennijee sanoo minusta tähän liittyen omassa kommentissaan tosi hyvin.

      Poista
  3. Vastaukset
    1. MIten tämä ei yllätä minua :) Jatketaan aiheesta !

      Poista
  4. Ah, ihanaa kun painit aivan samojen pohdintojen kanssa. Tosin mulla on tällä hetkellä opinnot niin levällään ja kunnianhimoton kausi, että ei ollut lopulta kovin vaikea päätös keskittyä "olennaiseen". Nyt mietin että haluanko pelastaa yksilöitä vai koko maailman; vastaanottokoti ja sijaisperheenä toimiminen kiinnostaisi, toisaalta myös joskus valmistua ja työskennellä jossain isomman skaalan tehtävissä maailmaa parantaen. Ja tietty niin että aikaa jäisi myös perheelle, itselle ja parisuhteelle.
    Mua jotenkin lohduttaa kun ihmiset tunnustaa (tai tunnistaa) kuinka äitiys on vaikuttanut työminään, koska usein tuntuu että vaatimus on palata duuniin nopeasti ja olla vähintään yhtä orientoitunut siihen kuin ennen vanhemmuutta, koska pehmeät arvot on pahasta. Tosin oon varmaan vähän herkkänahkainen kun teen näitä tulkintojani.
    Mutta taas osuit asian ytimeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja lohduttavaa, että samassa painimatsissa on moni muukin. Kunnianhimottomuus on tosi hyvä :) Minusta kaikkien, eikä edes minun näiden pohdintojen keskellä, tarvitse tehdä jotain äärikunnianhimoista. Vaan juurikin jotakin sellaista, jonka kokee merkitykselliseksi. On luonnostaan ammatteja, jossa tämä puoli hoituu paremmin kuin omalla alallani.. Toisaalta kaikki ei varmaan koskaan käy näitä ajatuksia läpi, kun he osaavat suhtautua asioihin vain asioina ja työhön työnä.

      Mutta sullahan on ihania ajatuksia sun omista mahdollisuuksista. Sijaisperheajatuksen mahdollisuudelle nostan jo hattua.

      Sun tulkinta on varmaan ihan oikea tosta äitiyden vaikutuksesta ja sen toisesta puolesta. Ehkä se pako työelämään on tän aiheen käsittelyn pakoa. Tai tietenkin jotkut ihan aidosti haluaa palata sellaisenaan eikä äitiys ole vaikuttanut. Itse taisin tehdä niin ja vasta nyt vuoden normipainamisen jälkeen olen valmis käsittelemään tätä asiaa tässä mittakaavassa..

      Poista
  5. Haluaisin vielä kirjoittaa tästä palkkakeskustelun näkökulmasta.

    Tässä työmatkalla kotiin ajaessani yritin muistella, miten lasketaan se "naisen euro on 80 senttiä". En rehellisesti tiedä mitä se aina missäkin yhteydessä tarkoittaa - onko se samasta työstä vai kaikkien suomalaisten naisten vs. miesten palkka. Googletin ja vastauksia on montaa sorttia, ja oikeaa vastausta en löytänyt. Olen amatööri nyt tätä kirjoittaessani.

    Yhden selityksen mukaan miehet tekevät enemmän tuntimääräisesti töitä ja ansaitsevat siksi enemmän kuin naiset. Omalla alallani tämä ainakin pitää paikkansa: me naiset olemme enemmistö julkisella sektorilla, ja moni tekee 30-tuntista työviikkoa koska _haluaa_ olla pienten lasten kanssa kotona. Moni mies taas tekee töitä yksityispuolella ja painaa ihan oikeasti 12-14-tuntisia työpäiviä. Meillä on sama koulutus ja samat palkkasopimukset julkisella. Mutta tuossa se ero tulee: minä, ja moni muu kollegani, ei ole valmis olemaan erossa lapsista pitkää päivää, saati viikonloppuja.

    Tämän näkee myös koulutustilaisuuksissa: moni nainen katselee kännykkäänsä ja lähtee kellonlyömällä juoksemaan parkkipaikalle päästäkseen pian kotiin, kun siellä odottaa 10 kk ikäinen lapsi mummin tms. hoivissa. Moni mies taas jää vielä juomaan ne myyntiedustajan kahvit ja ajaa vasta sitten kotiin. Itsekin tämän kokeneena kerron vain omasta kokemuksesta, että kyse ei ole mistään minun kyykyttämisestä naisena, vaan biologisesta napanuorasta, tarpeesta joka on minusta itsestä lähtöisin. Tai sitten hormoneistani? Yhtä kaikki, minusta itsestäni. Kokisin, että jos joutuisin jäämään tuonne kokoustiloihin vielä jatkamaan keskustelua, joutuisin turruttamaan jotain hyvin aitoa itsestäni, ja se liittyy jotenkin lapsiin. Olen pari vuotta joutunut opiskelujen takia olemaan pitkät ajat jopa poissa kotoa ja se tuntui vastentahtoiselta. Vaikka kuinka tietäisin että siinä se myyntiedustaja kertoo vielä niksit joilla saan palkkaan taas hitusen lisää korotusta, jalat ohjaavat jo autoa kohti. Voin uskoa, että juuri näissä pikkujutuissa miehet pääsääntöisesti ajavat ohitseni palkassa. Olen viime keväänä kieltäytynyt yhdestä bonussopimuksestakin, joka tarjottiin meille kaikille, sukupuolesta riippumatta, tismalleen saman suuruisena. Tein itse kolme viikkoa bonuksen mukaisia ylitöitä, mutta lopetin koska alkoi tuntua tukalalle ja ihan vaan pahalle vaikka rahaa tuli reippaasti. Meillä sitten ylläri ylläri ainoa bonustunteja tekevä on mies, jolla on jo lapset isompia. Suon sen hänelle. Totta kai rahakin olisi tervetullutta, mutta käyttäydyn tässä vapaaehtoisesti 80 sentin naisen mukaisesti.

    Omakohtaisesti, ja vain minua itseäni koskien, koen että äitiys on tehnyt minusta vähemmän person rahalle ja äitiys kiilaa sen ohi siinä kohtaa kun välttämätön rahan tarve on jo saavutettu ja kyse on bonuksista. Se tekee minusta sen 80-senttisen äidin. Se kokonainen euro on siinä käden ulottuvilla ollut koko ajan, mutta olen valinnut toisin.

    -Nuppu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No olipa hyvä pointti tämäkin! Musta on siinä naisten 80-senttiä keskustelussa absurdia ohittaa se tosiasia, että äitiys vaikuttaa muutenkin kuin sillä tavoin, että nainen on useita vuosia pois työelämästä. On valinta panostaa siihen perheeseen ja on ymmärrettävää, että se vaikuttaa mahdollisesti ansioihin. Toki se on sinänsä harmi, että tässäkin asiassa kaikki vaikutukset kohdistuvat usein silti naiseen, vaikka miehetkin sentään jossain määrin kantavat nykyisin hoitovastuuta. No, tosi marginaalisesti kyllä.

      Mielenkiintoista on kuitenkin tuo kuvaamasi napanuoraefekti koulutuksissa, töihin kotiinlähdössä, ylitöissä. Mies tekee eikä stressaa, nainen tekee varmasti juurikin noin kuten kuvasit. Ihan sama, onko tällä käytöksellä vaikutusta tuloihin, mutta toivoisin, että tuo #huolehtimisen taso" ulottuisi myös useampaan isään. Tai vaihtoehtoisesti että me naiset oppisimme olemaan stressaamaan noissa tilanteissa ja pidentäisimme sitä nuoraa, jos hommat on kotona kuitenkin hoidossa.

      Tämä napanuora-vastuu-raha on kyllä tosi monisyinen aihe..


      Poista
  6. Niin tuttuja ajatuksia ja niin paljon paremmin jäsenneltynä. Äitiys vaikuttaa selvästi, ylityöt ei motivoi, mutta toisaalta tulee tsempattua että saa hommat päivän aikana pakettiin.

    Mitä muuta sitä sitten... Mullakin sama, että on epämääräinen levottomuus pinnan alla, vaikka erityisen kauheaa tai huonoa ei töissä ole.

    Itsestään se merkityksellisyys pitäisi löytyä. Lasten päiväkodissa on mahtava siivooja, jolla on joka päivä upea meininki ja suhtautuminen erityisesti lapsiin. Uskon, että hän kokee työnsä hyvinkin tärkeäksi, mitä se tietysti onkin. Taidan kadehtia häntä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, jäsentelystä en tosin tiedä. Aika moni asia jäi vielä sanomattakin : )
      Mutta sun viimeinen kappale, siinähän se oli kaikki lätinä tiivistettynä yhteen lauseeseen. Kyllä minäkin kadehtisin.

      Poista
  7. Ihanaa, kiitos. Veit sanat suustani! Ja Jenninkin "epämääräinen levottomuus pinnan alla, vaikka erityisen kauheaa tai huonoa ei töissä ole" on hyvin kuvattu. Vielä en edes ole töissä, mutta jotain luotaantyöntävää ajatuksessa sinne menemisestä on. Yrittääkö intuitioni sanoa jotain, ja kuulisin jos vain pysähtyisin kuuntelemaan? Kun en minä työtä noin yleensä karttele, tänäänkin innostuin oikein kunnolla selvittämään erästä harrastusseuran tulevaisuuteen ja kehittämiseen liittyvää asiaa (mutta kun siitä ei ole elannoksi).

    Enää siis pitäisi keksiä, mitä se oma olisi... Minä en osaa päättää, pitäisikö minun vetäytyä tekemään mindmapia ja tehdä jotain tulevaisuuteni eteen vai keskittyä tähän hetkeen ja ottaa ilo irti siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ja tähän päättämättömyyteen sitten tuhlaan aikaani, ahdistus ja tyytymättömyys kasvavat, enkä pysty keskittymään oikein mihinkään.

    Ammattiapuakin olis tarjolla: http://www.mol.fi/mol/fi/03_koulutus_ura/02_ammatinvalinta_urasuunnittelu/index.jsp

    Luin muuten jonkun downshiftig-kirjan "ensimmäisiä lajissaan", ja siinä muistutettiin, että perheessä vain yksi ei voi downshiftata, esim. lähteä sit kuitenkin Thaimaan-lomalle, kun puoliso maksaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, kiitos. Allekirjoitan samoin nuo Jennijeen sanat.
      Yksi haaste tässä aihepiirissä on se, että se intuitio tai mikä vaan sisäinen ääni voi johtaa myös harhaan. Sitähän nimittäin voi perustella itselleen lähes minkä tahansa ratkaisun järkevänä, kun haluaa pois jostakin. Silloini on oltava jotenkin tosi tarkkana oman itsensä kanssa siinä, mikä on oikesti halua johonkin suuntaan, mikä "paniikin" synnyttämä vaihtoehtoteoria :)

      MIndmap on muuten kanssa hyvä ajatusten selkeyttäjä. Taidan tehdä itsekin. Niin ja ehkä sen ajan vaan pitää antaa kulua. Ihminen on valmis ratkaisuihin, sitten kun on oikeasti valmis.. Luulisin :)

      Poista
    2. Kiitos! Minäkin allekirjoitan tuon Jennijeen kuvauksen täysin.

      Intuituio on aika hyvä väline. Mulle kyllä käy välillä tosin niin, että kun haluan johonkin asiaan muutosta, intuitio ja mikä tahansa sisäinen pohdinta voi johtaa harhaan, kun sitä muutosta hakee niin kovasti. MIeli on hyvä kehittämään (ainakin minulla) vaihtoehtoja vaan vaihtoehdon kehittäisen takia eikä aina siksi, että se olisi se oikea suunta.

      Mutta noin yleisesti uskon kyllä siihen, että ihminen tekee muutoksia ja päätöksiä sitten kun on niihin oikeasti valmis. Eli sun ja mun meidän kaikkien pitää olla kyllä varmaan tämänkin asian kanssa armollisia. Vastauksia ei tarvitse olla heti (yritän itse muistaa tämän ihan päivittäin..).

      Niin ja mindmapping on kanssa hyvä ajatusten selkeyttäjä. Taidanpa tehdä sellaisen itsekin.

      Poista
  8. Jostain luin joskus, että "downshiftaaminen on etuoikeutettujen hommaa". Niin.

    Meillä samankaltaisia ajatuksia on herättänyt vähän erityyppinen tilanne. Me tehdään miehen kanssa molemmat varsin vapaata työtä, mutta hirveillä tulospaineilla. Työ ei sinänsä tuo elämään mitää tarkoitusta, mutta ehkä jotain sisältöä kuitenkin ja onnistumisen tunteita. Mutta vapaudenkaipuu on herännyt työn vaativuudesta (ehkä ennemminkin rasittavuudesta), siis siitä, että se vaatii kaiken liikenevän ajan ja voimat. Mitään muuta ei jaksa tehdä, harrastamiset on unohdettu ja melkeinpä kaikki muukin. Ja lapsi on kuitenki vielä aika pieni, eletään herkkiä vuosia. Tilanteen tekee hullunkuriseksi se, että rahan perässä ei olla juoksemassa, eikä uraa tekemässä. Meillä ei juurikaan ole kuluja ja pärjättäis ihan hyvin vähemmälläkin. Mutta näitä hommia ei voi tehdä vähän, se on joko tai. Eli se tai pitäis löytää.

    VastaaPoista